Arabian vallankumous

Sveitsiläinen laatulehti Neue Zürcher Zeitung julkaisi 22.-23.1.2005 libanonilaisperäisen kirjailijan Francois Zabbalin analyysin eurooppalaisesta islamista. Zabbal kysyy, miksi Euroopan muslimiälymystö laiminlöi historiallisen tehtävänsä uudistaa islamia 1900-luvun jälkipuoliskolla. Ranskassa oli muodostunut lupaava modernin eurooppalaisen islamin perinne sheikki Tahtawista (1836) Sanhuriin (1949), mutta heidän seuraajiltaan loppui rohkeus luoda taantumukselliselle islamismille vaihtoehto. Perusongelmana oli, että Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeen muuttaneista muslimiälyköistä moni oli kotoisin Lähi-idästä ja kantoi mukanaan alueellisia ongelmia. Eurooppalaiset arabit eivät kuitenkaan kyenneet erittelemään niitä, vaan omaksuivat nationalistis-romanttisen näkemyksen, joka yksinkertaisti ja ihannoi arabimaailman yhteiseksi koettua islamilaista kulttuuria. He saivat tukea eurooppalaiselta vasemmistolta, joka oli vierastanut kaikkea uskonnollisuutta, mutta halusi nyt todistaa suvaitsevaisuuttaan puolustamalla islamia. Esimerkiksi Ranskassa kunnialliset ja muutoin agnostiset kustantajat ryhtyivät julkaisemaan arabi-islamistien kirjallisuutta, joka esitteli islamin ”oikeaoppisimmassa ja taantumuksellisimmassa muodossaan”. Ranskan, Britannian ja Saksan itämaiden tutkimuksen pitkä perinne romahti ja akateemisen keskustelun valtasivat politologit, jotka ovat 1980-luvulta alkaen hallinneet mediaa neuvoillaan ja ennusteillaan. Islamilaisen teologian, oikeustieteen ja filosofian kuihtuminen riistivät mahdollisuuden hedelmälliseen vuoropuheluun muslimiälymystön kanssa, pahoittelee Zabbal.

Neljä vuotta sitten kaikki asiantuntijat tiesivät, ettei länsimainen ”vapaus” (mitä ikinä sillä tarkoitettiinkaan – käsite oli muuttunut postmodernistiselle eurooppalaiselle älymystölle arvoitukseksi) sopisi muslimeille, ettei se olisi heille hyväksi ja etteivät he sellaista haluaisi. Jo 1950-luvulla levinneen arabisosialismin ajoista alkaen on tiedetty, että monipuoluejärjestelmä on eurooppalaista kulttuuri-imperialismia, että amerikkalaisilla on mielessään vain öljy (tai ”Jumala”, kuten kyseenalaisilla älynlahjoilla varustetulla nuoremmalla Bushilla) ja että mitään ei ole tehtävissä. Maailmaa ei voi muuttaa, eikä varsinkaan islamilaista maailmaa. Vaikka Irak kiersi vuosikausia YK:n asettamaa kauppasaartoa, korruptoi maailman johtajia ja odotti tilaisuutta jatkaa joukkotuhoaseiden kehittelyä, kansainvälisen yhteisön piti vain odottaa kärsivällisesti, kunnes olisi kiistatonta näyttöä siitä, että Irakilla oli jo hallussaan uusia joukkotuhoaseita. Sillä aikaa tehottomasta kauppasaarrosta ja jatkuvasta hirmuvallasta kärsivät miljoonat ihmiset vuosikausia diplomaattien levitellessä käsiään. Eurooppa täyttyi irakilaisista pakolaisista, joita mikään maa ei voinut palauttaa, koska kaikki tunnustivat Irakin yhdeksi maailman kymmenestä julmimmasta diktatuurista. Samaan aikaan Taliban piti ihmisoikeuksia pilkkanaan silpomalla rikollisia, teloittamalla vääräuskoisia ja homoseksuaaleja, kieltämällä naisilta koulutus ja työnteko sekä räjäyttämällä muinaismuistoja. Vaikka Israel vetäytyi Libanonin eteläosasta, Syyria jatkoi maan pohjoisosan miehittämistä.

Tätä tutkijoiden, toimittajien ja eurooppalaisen yleisen mielipiteen neuvottomuutta ja näköalattomuutta rikkoivat Yhdysvaltain ulkopoliittiset johtajat – presidentti George W. Bush ja turvallisuuspoliittinen neuvonantaja, sittemmin ulkoministeri Condoleezza Rice – jotka julkesivat ehdottaa, että islamilaisen maailman ongelmille olisi vihdoin tehtävä jotain. Heidän kulttuurillista arroganssiaan ja ilmeistä asiantuntemattomuuttaan todisti naiivi usko sellaisiin arvoihin kuin vapaus, demokratia ja terrorista vapaa tulevaisuus. Jokainen eurooppalainen älykkö ymmärsi pilkata sellaista idealismia.

Vielä kaksi kuukautta sitten useimmat tai ainakin näkyvimmät eurooppalaiset islamin tuntijat ennustivat yhä koko islamilaisen maailman jatkuvaa radikalisoitumista. Irak oli ajautumassa päivä päivältä syvempään kaaokseen, kirkuivat lehtien otsikot. Palestiina oli tuomittu ikuiseen ahdinkoon, Indonesia päätyisi ennen pitkää täyteen sisällissotaan tai islamistiseen komentoon, minnekään ei ollut mitään hyvää luvassa. Amnesty International mitätöi Afganistanin ensimmäiset vapaat vaalit ja neljän miljoonan ihmisen paluumuuton valittamalla, ettei naisiin kohdistuva perheväkivalta ole maassa vieläkään hävinnyt, vaikka Talibanin kukistumisesta on jo kolme vuotta. Islamilaisen maailman yleiskuva vaihteli alakuloisesta kyyniseen, depressiivisestä apokalyptiseen. Länsimaat ja varsinkin amerikkalaiset vain pahensivat kaikkea entisestään.

Uusi vuosi räväytti eteemme sarjan vastaansanomattomia todisteita, jotka hetkeksi vaiensivat amerikkalaisvastaista vaikerrusta ja hämmensivät niitä, jotka luulivat tietävänsä kaiken islamista:

Palestiinalaiset kävivät pitkästä aikaa äänestämässä ja valitsivat maltillisemman johdon, joka tunnusti terrorismin vääräksi taktiikaksi. Irakin ensimmäisissä vapaissa vaaleissa puoleen vuosisataan selvä enemmistö kansasta uhmasi terroristien ja ulkomaisen median julistamaa boikottia. Indonesia aloitti rauhanneuvottelut Acehin kapinallisten kanssa. Kashmirin aselepolinjan yli avattiin bussiyhteys. Saudi-Arabiassa järjestettiin ensimmäiset kunnallisvaalit. Egyptin presidentti lupasi, että ensi kerralla valitaan useamman ehdokkaan väliltä. Libanonissa kansannousu pakotti syyrialaismielisen hallituksen eroamaan. Yhdysvaltain painostama Syyria suostui vetämään joukkonsa pienestä naapurimaastaan. Ja vuosi on tuskin alullaan.

Yhtäkkiä islamilaisen maailman etuvartio Lähi-idässä on herännyt poliittiseen kevääseen, joka saattaa enteillä vallankumousten aaltoa. Kaikissa arabimaissa pohditaan, olisivatko vapaat vaalit, hallitusten ja johtajien vaihtuminen, normaalit suhteet Israeliin ja yleinen asennemuutos sittenkin kokeilemisen arvoisia ideoita. Vallan keskityksen ja yhteiskunnan militarisoimisen sijaan itsehallinto ja demokratia ovat tulossa muotiin. Mitä ihmettä on tapahtumassa? Miksi amerikkalaisten republikaanien jumalallinen missio jokaisen maailmankolkan vapauttamiseksi viehättääkin nuoria muslimeja enemmän kuin 1960-luvun ikinuorten kääntyminen kommunismista islamismiin tai Irakin partisaanien uljas vastarintataistelu murhaamalla summittain naisia ja lapsia? Miksi irakilaiset jonottivat vaaliuurnille ja hakevat henkensä kaupalla poliisin töitä, eivätkä liity eurooppalaisten rauhanpuolustajien rintamaan, joka vastustaa kaikkia yrityksiä vapauttaa sorrettuja kansoja laillisten valtionpäämiestensä hirmuvallasta? Miksi libanonilaiset haluavat elää rauhassa ja vapaudessa, eivätkä jatkaa Israelin piiritystä ja terroristien majoittamista? Miksi Iranin nuoriso luottaa enemmän ”Suuren Saatanan” naapurimaihin juurruttamaan vapauteen ja demokratiaan kuin tuuheapartaisten johtajiensa perustuslailliseen umpisolmuun, joka estää kaikki parlamentaariset uudistukset? Miksi maailman kansat haluavat muuttaa maailmaansa, eivätkä kunnioita YK:n takaamaa status quota ja tyydy rooliinsa totalitaaristen utopioiden ulkoilmamuseona?

Arabian vallankumous osoittaa, että vapaudenrakkaus on sittenkin yleisinhimillinen ominaisuus, aivan kuten Yhdysvaltain republikaanipuolueen ensimmäinen presidentti Abraham Lincoln tajusi. Se osoittaa, että myös nykyajan ihmiset vastustavat mieluummin diktatuuria ja joukkomurhia kuin Coca-Colaa ja MacDonald’sia. Vaikka tämän päivän saksalaiset ja ranskalaiset vastustavat kaikkia sotia, koska mikään arvo ei ole yhdenkään viattoman sivullisen kuoleman arvoinen, Arabiassa riittää ihmisiä, jotka tervehtivät vapautusta ja ovat valmiita henkilökohtaisiin uhrauksiin lastensa paremman tulevaisuuden vuoksi.

Mutta jos Bush ja Rice olivat sittenkin oikeassa, mitä se kertoo eurooppalaisen valtamedian ja äänekkäimmän älymystön maailmankuvasta, poliittisesta tilannetajusta ja islamintutkimuksen myyteistä? Kuka tarttuu Zabbalin haasteeseen, kuka kerää rohkeutensa ja tunnustaa olleensa sittenkin väärässä?

Arabit eivät sittenkään ole kummajaisia, eivätkä muslimit muukalaisia, vaan he uskovat samaan Jumalaan, samaan moraaliin ja samaan vapauteen kuin kaikki historiallisessa kehityksessään aikuistuneet ihmiset. Herääminen vuosikymmenten ideologisesta sumutuksesta voi olla yhtä traumaattinen kokemus kuin saksalaisille ja japanilaisille 60 vuotta sitten, mutta jokainen järkevä ihminen valitsee lopulta mieluummin toivon ja realismin kuin loputtoman epätoivon ja vihan.

Linkkejä:
VS-AL: Toimittajat sovittamassa Irakia luomaansa myyttiin

Kirjoittajasta:
Antero Leitzinger on tutkija ulkomaalaisvirastossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s